Transgrancanaria 2.3.2013 kisaraportti

"Joo ajattelin lähtä harjottelemaan tuota vuorijuoksua Kanarialle. Siellä ny ei joudu rämpimään liejukossa, ja jos joutuu keskeyttään, niin en ainakaan ime peukkua sikiöasennossa räntäsateessa." Justiinsa joo: keskeytystä ei tullut,  mutta mutaa oli tarjolla eikä räntäsadekaan kaukana ollut.

Lähtötunnelmat

Perjantaina iltakymmenen aikaan kisakeskuksen naapurissa ostoskeskuksen pihamaalla vilisti kymmenittäin ei-niin-normiperjantai-iltaan kuuluvia menninkäisiä. Toki tähän oli kanarialaiset varautuneet, ja tuotapikaa meidät kuormattiinkin linja-autoihin matkalle pois kunnon ihmisten silmistä. Suuntana oli Gran Canarian luoteiskulman kylä Agaete, noin 65 kilometriä Las Palmasista.

Linja-autossa on tunnelmaa

Agaetessa tunnelma oli varsin ainutlaatuinen. Ilta oli leppoisan lämpöinen, me nelisensataa kisaajaa ryhmityimme rannan lähtöalueelle, paikalliset olivat hakeneet ravintoloista noutoruokaa ja illastivat rantakivillä, rytmimusiikki raikasi ja lahden rajaaville kallioille heijastui discoheittimistä sponsoreiden logoja ja muita valokuvioita.

Jokunen kaveri oli saapunut myös seuraamaan lähtöä

Järjestäjien videokuvaa lähdöstä (facebook):

Kisa

Lähdön jälkeen tie ja myöhemmin kapeneva polku alkoi nousta mutkitellen ylös vuorille. Ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana kivuttiin merenpinnasta 1200 metriin. Ennakkoon olin ajatellut tämän olevan vaativa osuus, mutta tie ja polku oli helppoa edetä ja matka taittui jonossa tasaisen reipasta marssitahtia kohti ensimmäistä huoltopistettä. Porukka venyi kilometrien punavalkoisten ledivalojen helminauhaksi vuorenrinteille ja alhaalta kylästä kantautui lähtömme jälkeen torilla soittamaan aloittaneen bändin rock.

Ensimmäisessä huollossa (Tamadaba) oli vielä ruuhkaa

Huolloissa oli hyvä palvelu ja meininki. Ohjeiden mukaan joka toisen huoltopisteen piti tarjota vain nestettä ja joka toisen lisäksi energiaa. Käytännössä useimmilla oli koko tarjonta: vettä, urheilujuomaa, colaa, kahvia, appelsiinilohkoja, banaaninpaloja, suklaata, keksejä, karkkeja, sipsejä, kinkun ja juuston paloja, patonkia, paikallisia erikoisuuksia. Poppi pauhaa ja järjestäjät huseeraa avuliaasti ympärillä.

Vuorilla keli alkoi aamuyön tunteina heiketä. Ensin yltyi tuuli ja myöhemmin alkoi hiljalleen tihuuttaa vettä. Päivän valjetessa olikin jo varsin koleaa, mutta onneksi sai liikkua niin tarkeni.

Jos näet jo aamusta tällaisia kavereita, paraneeko näkymät iltaa kohden?

Aamulla sadevarusteet olivat muodissa

Itse sinnittelin varsin pitkään irtohihoilla, mutta tällä kuvan huoltopisteellä (ehkäpä Bentayga, kuka näissä pysyi laskuissa..?) alkoi vettä tulla kuin aisaa, joten palasin huoltokatokseen kaivamaan takin repusta.

Aamupäivän satoi ja liejukkoahan sitä alkoi löytymään. Yhdessä kohtaa kallion kiviaines muuttui todella liukkaaksi, mutta onneksi valtaosaltaan kalliot olivat toisenlaista kiveä ja kenkien pito-ominaisuudet riittivät.

Myöhemmin päivällä sade hiipui, ja iltapäivästä keli kirkastui aurinkoiseksi.

Välissä oli tovi oikein hyvää polkua

Normi ylämäkeä

Normi alamäkeä

Vielä ei olla oikein missään, kyllä tästä tunti jos toinen vielä kiivetään

Vakava ilme, vaikka lomallahan tässä ollaan

Matka taittui Presa de Chira'an asti varsin rattoisasti. Sitten koitti raskas osuus Garañon'iin: noin viisitoista kilometriä vaativia polkuja ja siinä sivussa käytiin reitin korkeimmalla kohdalla 1700 metrissä.

Kaverit yrittää karkuun

Tarjolla oli myös kivettyä polkua

Korkeus välittyy vähän huonosti, mutta kyllä tässä vaiheessa oli jo kiivetty

Garañon saavutettu

Garañon oli meille pitkämatkalaisille päähuolto, johon sai toimitettua oman huoltokassin. Täällä oli muutenkin reitin laajin tarjonta, mm. lämmintä ruokaa. Ja kyllähän se 79 kilometrin jälkeen alkoi jo eväs maistumaankin. Jos aikaisemmat tauot olivat enempi nopeita käväsyjä, täällä hengasin reilun puoli tuntia.

Noniin, huoltotauon jälkeen sitten loppukirin pariin. Viimeinen kolmannes, 42 kilometriä jäljellä. Eipä paljon mitään. Voimia jäljellä... noo, oli niitä vielä hetkeksi. Olin katsonut reittiprofiilista, että loppu on tasaista laskua kohti rantaa. Joopajoo, totuus oli, että profiilissa ei vain erottunut lukuisat sadan, kahdensadan nousumetrin nyppylät. Maastossa ne kyllä väsyneelle miehelle erottuivat.

Keskeytyksiä sarjassa tuli varsin paljon, reilu kolmannes uupui matkan varrelle. Ajattelin minäkin keskeytystä vaihtoehtona. Pitäähän vaihtoehtoja olla. Pakko ei ole kuin elää ja kuolla. Aina on vaihtoehtoja. Vähintään oikea ja väärä. Tänään jokainen soluni oli sitoutunut yhteen tavoitteeseen.

Muutaman kilometrin kulettuani tapahtui reissun ainut läheltäpiti tilanne. En tiedä kompastuinko kiveen vai väsyneenä omiin jalkoihini, joka tapauksessa loivassa alamäessä otin nelipistekontaktin polkuun, ja polvet oli kovilla. Nahkaa kummempaa ei mennyt rikki, mutta ei verta vuotava polvi suoranaisesti fiilistä parantanutkaan.

Kaveri kattoo, ompa pölijän näkösiä elukoita kulussa

Tiesin jo vanhastaan, että kannattaa hoitaa ittensä mahdollisimman lähelle maalia päivänvalossa, pimeällä homma aina hankaloituu. Mutta kyllähän sitä taivalta parikymmentä kilometriä jäi yöhön.

Pimeäosuus olikin varsinaista citysuunnistusta. Reitti käväisi kylien ja kaupunkien kaduilla poiketen taas metsään, puistoihin ja vuorille. Minulle iski hillitön déjà-vu, tuntui kuin olisin ennenkin etsinyt espanjalaisten kylien takapihoilla heijastimin ja muovinauhoin merkittyä reittiä otsalampun valolla. Harhautumisiakin tapahtui, mutta kauas en päässyt kun joku paikallinen vihelsi perään ja viittoi oikeaan suuntaan. Eri ikäiset, eri yhteiskuntaluokista. Jotenkin he vain elivät tapahtumassa mukana, kakarat kiihkeimmin, vanhukset leppoisan haaveilevasti.

Olihan se kaunista katsella ylhäältä vuorelta kaupunkien valoja ja seikkailla muurien reunustamilla hämärillä kujilla. Mutta väsyneessä mielessäni olin itselle vihainen. Miksi en ole "normaali ihminen", viettämässä normaalia lauantaita valojen sisällä, en niitä pimeästä katselen. Myös alatuinen kivirakka ja ylös alas kapuaminen alkoivat ketuttamaan. Pidin myös järjestäjiä täysinä sadisteina. Kello kävi, ja tavoitteeksi asettamani 24 h lähestyi ja ylittyi.

Kaikki loppuu aikanaan. Ikuisuuden jälkeen se oli siinä. Poliisipartio pysäyttämässä rantatien liikennettä jotta kilpailijat pääsevät vuorelta Las Canteraksen rannalle. Hilpeitä katsojia ympärillä ja kuuluttaja möykkäämässä. Asfalttia jalkojen alla. Reitti tekee u-käännöksen, ja ylimääräinen ajanottomatto lukee tietoni, jotta naisjuontaja osaa kertoa kuka maalia lähestyy. Vaikka espanjan kieli kuulostaa käsittämättömältä, nimeni he osaavat lausua ihan tutunkuuloisesti kakistelematta. Ja voin kertoa, että 119 kilometrin jälkeen nimeni kuulosti juhlallisen komealta ja miehekkäältä.

Maalihäkkyrällä oli heti toimitsija kaitsemassa, olenko minkälaisessa mielentilassa. Ja kun elävien kirjoissa olin, paimensi myös samantien takaisin maalin keskelle kuvattavaksi. Maalikuvat olivat sunnuntaina ostettavissa, ja  kovin terävän näköinen kaveri kuvassani ei keikaroi...

Kun reitillä huolto oli todella hyvää, maalissa ei sitten ollutkaan tarjolla muuta kuin nestettä. Hierottavaksi olisi päässyt, mutta en uskaltanut siihen. Palautin ajanottoshipin ja kuittasin finisher-liivin sekä Garañon'ista palautetun varustekassin ja maaliin toimittamani varusterepun. Vaihdoin kengät sandaaleihin ja nautin vähän palautusjuomaa ja sitten totesinkin päivän olevan tässä ja selvitin reitin lähimmälle taksitolpalle. Enää ei tehnyt mieli kävellä lauantaiyötä juhlivan kaupungin läpi.

Aika oli 24:33:24 (espanjalaista suurpiirteisyyttä, aika esiintyy eri listoilla myös 23 sekunnilla...), sijoitus kaikista reitin läpässeistä 156/265 ja omassa M40 sarjassani 44/84.

Suosittelen Transgrancanariaa kaikille aktiivilomaa kaipaaville. Jos Oululainen Liminkalainen tasamaatallaaja könyää tuon läpi, onnistuu se sinultakin.

Varusteista

Muutama hajanainen ajatus käyttämistäni varusteista:

Irtohihat olivat todella paikallaan tässä kisassa. Niillä oli nopea säädellä kropan lämpötilaa. Kertaakaan en ottanut niitä kokonaa pois käsistä reppuun, vaan kuumempina hetkinä rullasin ne alas ranteille josta ne sai tuulen/sateen yllättäessä nopeasti nostettua takaisin suojaamaan käsivarsia. Suomesta otin mukaani pyöräilyssä käyttämäni hihat, mutta kisaan ostin järjestäjien myymälästä ohuemmat, hengittävämmät hihat. Pyöräilyhihat on tehty suojaamaan ajoviimalta, joten olisivat herkästi liian kuumat.

Sadetakki OMM Kamleika Race Jacket. Ennen kisaa ajattelin, onko "oikea" sadetakki liiottelua etelän lämmössä. Mieli teki kuitenkin sellainen ostaa ja päädyin tähän OMM:n kohtuuhintaiseen malliin. Kisassa aamun tunteina olosuhteet oli sitä luokkaa, että Oulun talvituiskuissakin karaistuneessa ruhossani olisi ilman takkia äkkiä vilu hiipinyt luihin asti. Takki toimi, kroppa pysyi lämpimänä, mutta fiilis ei myöskään muuttunut tunkkaisen hikiseksi.

Kenkinä käytin VJ Sticky2 -kenkiä. Sen voin varmaksi sanoa, että noilla 119 kilometriä etenee vuorijuoksussa. Pito oli lähes koko ajan hyvä jollei loistava. Pehmusteita näissä tossuissa ei ole, hankala sanoa oisiko jalat paremmassa kunnossa topatumpien tossujen jäljiltä. Mutta näillä menen varmaankin tuleviakin kisoja.

Pienen viruttelun jälkeen Stickyt vaikuttavat vielä ihan käyttökelpoisilta ronttosilta. Kisan ohessa takana parisataa treenikilometriä.

Reppu oli Salomon Advanced Skin S-Lab 12 Set. Liivireppu sisarmalleineen olikin varsin suosittu kilpailijoiden keskuudessa, samoin kuin Espanjassa näytti muutenkin Salomon ja Suunto olevan noissa piireissä muodissa. Reppu toimi hyvin, sivutaskuihin ja repun alaosaan pääsi käsiksi repun ollessa selässä, eikä hölsky ja heilu turhia.

Kuppi oli pakollinen varuste, huoltopisteillä ei ollu kertakäyttökippoja. Kilpailijat kuskasivat mukanaan niin kertakäyttökuppia, pullosta leikattua pohjanpätkää ja pieniä ostomukeja. Minulla jos muutamalla muullakin kilpakumppaneilla oli käytössä Sea to Summit X-Mug kokoonpainuvia silikonimukeja. Se on oma valinta, lipittääkö colaa tilkan vai reilusti ja näppärästi.

Kokoonpainettuna sentin parin lätty, avattuna lähes puolen litran muki

Sauvoja ei ollut käytössäni. Merkittävä osa kanssakilpailijoista käytti niitä, ja uskon, että jos niitä treeneissä tottuu käyttämään niin niillä saa merkittävääkin hyötyä. Erityisesti jyrkissä alamäissä olin kateellinen sauvojen tarjoamista lisätukipisteistä. Mutta käyttö pitää opetella ja totutella treeneissä, äkikseltään kisassa saat vain yläraajatkin kipeiksi.

Eväspuolen kuulumiset: geelejä oli vanhaa varastoa mukana, kulutus nolla. Repun etutaskuissa oli kaksi kuuden desin pulloa, joissa urheilujuomaa ja selässä puolitoista litraa vettä. Urheilujuoman lisäksi sain energiaa poluilla suklaa- ja energiapatukoista, lakritsista ja suolapähkinä-ananas-papaijasekoituksesta. Paljon jäi syömättä, kun huoltopisteiden tarjonta oli niin hyvää - mutta pakkohan oli varautua.

Sunnuntain päättäjäiset

Sunnuntainakin piisasi ohjelmaa: päivän aloitti konsertti kello 11, puolenpäivän jälkeen oli vuorossa palkintojenjaot ja lopuksi järjestäjät tarjosivat vielä lounaan.

Ihan asiallisen kuuloinen coverbändi

Torstaina kisaohjelma alkoi pastapartylla, ja ruokailuun show myös sunnuntaina leppoisasti päättyi

Jälkitunnelmat

Nyt tiistai-iltana jalat alkavat jo pikkuhiljaa vähän näyttää notkistumisen merkkejä. Alaraajat ovat turvoksissa kuin ilmapallot, toinen polvi on sideharsopaketissa. Paikalliset polkupojat saivat minut melkein sitoutumaan satoja ja taas satoja treenitunteja vaativaan vuoteen 2015 tähtäävään projektiin.